Uusi osoite!

Hei kaikki!
Family White on siirtynyt uuteen osoitteeseen:
http://rakkaudentuulahdus.blogspot.fi/
Sieltä löytyy uudet osat, vanhat osat ovat edelleen täältä luettavissa.
~Hiutale

9. Uusi elämä

 Päiväni kuluivat koulussa käyden ja kotitöitä tehden. En voinut sanoa olevani onnellinen.

 Juuso oli lähtenyt takaisin Bridgeportiin kaksi viikkoa sitten. Sinä viikonloppuna kun kerroin raskaudesta emme paljoa puhuneet toisillemme. Juuso oli epäreilu, ei tämä minun vikani ollut. Nyt hän ei ollut edes soittanut tai laittanut tekstiviestiä.

 Tänään kun olin lähdössä kouluun tunsin ensimmäistä kertaa vauvan potkun vatsassani. Se oli hämmentävää. Minut valtasi lämmin tunne.

 Seuraavana päivänä päätin kirjoittaa Juusolle kirjeen Bridgeporttiin ja vaadin vastauksia. En kestäisi enää kauaa tätä hiljaiseloa!

 Äiti ja isä piipahtivat myös käymään kysymään vointiani.  Minulla oli todellakin ollut kamala ikävä heitä. Olisi niin ihanaa vain palata kotiin ja unohtaa kaikki muu.
-Oletko puhunut Juuson kanssa? isä murahti.
-En nyt vähään aikaan, annan hänelle vähän aikaa, vastasin.
-Voi, Anette. Muista, että Juuso on tästä yhtälailla vastuussa kuin sinäkin, äiti sanoi huolestunut ilme kasvoillaan.

 -Kyllä, kyllä. Mutta arvatkaas mitä? Vauva on ruvennut potkimaan, sanoin ja nousin ylös kun tunsin kovat iskut vatsassani.
-Sehän on ihanaa, äiti sanoi ja silitti vatsaani ja muiskautti suukon poskelleni ja ilmoitti, että hänen pitäisi mennä töihin pitämään joku esittely kierros.

 Äidin mentyä isä nousi ja tunnusteli lapseni potkuja.
-Täälläkö se minun lapsenlapseni potkiskelee. Hänestä taitaa tulla jalkapalloilaja? isä virnisti.

 -Minunkin pitää lähteä, mutta pärjäätkö varmasti?

 -Voi isä. Kyllä minä pärjään, älä huolehdi.

 Sinä yönä näin kamalaa painajaista. Minua jahdattiin pimeällä kujalla ja jouduin saarroksiin.

 Sitten havahduin hikisenä aivan kuin olisin kuullut askelia ja oven käyvän.
 Kello oli neljä aamulla. Sydämeni pamppaili ja kylmähiki kohosi otsalleni.

 Ihan kuin olohuoneessa olisi liikettä?

 Ovella pysähdyin kuin seinään. Kyllä olohuoneessa oli joku. Ja se joku oli Juuso.

 -Juuso, sanoin käheällä aamuisella äänellä.
 -Herätinkö sinut?
-Ehkä, mumisin.

 -Miksi olet täällä? Tähän aikaan? kysyin.
 -Sain kirjeesi. Minulla tuli tosi huono omatunto. Lopetin työt ja hyppäsin ekaan junaan.

 -Oletko tosissasi? nyyhkäsin ja Juuso kaappasi minut halaukseensa.

 -Kyllä. En lähde enää mihinkään, Juuso vakuutteli.

 -Minä rakastan sinua niin paljon, voihkaisin.
-Niin minäkin sinua, Juuso vakuutteli.

 -Täälläkö se minun pieni poikani potkiskelee mistä kirjoitit?
-Kyllä, voi kyllä, nauroin. Tuntui niin hyvältä tuntea Juuson lämpimät kädet vatsallani.

-Oletko miettinyt jo nimeä? Juuso kysyi.

-Itseasissa olen, vastasin ylpeänä.

-No?

-Miro, mitä sanot?

-Kuulostaa hyvältä, Juuso vastasi ja suuteli minua pitkään.

 Raskaus oli jo edennyt pitkälle ja mielialani heittelivät laidasta laitaan. Tänään oli taas sellainen vähän vaikeampi päivä.
-Mikä nyt on vinossa? Juuso kysyi ja oli aika kyllästynyt näihin uusin mielialoihini, jotka olivat kuulemma täysin luonteeni vastaisia.
-Mikään vaate ei mahdu enää päälleni, joka paikasta kiristää. Kiva olla koulussa kun kaikki tuijottavat ja pelkäävät, että synnytän siihen paikkaan, tiuskaisin.

 -Tule mennään katsomaan elokuvaa, Juuso sanoi ja koitti siirtää ajatukseni muualle.
-Olenkuin elefantti, sinäkään et halua enää koskea minuun, ruikutin kyyneleet silmissäni.

 -Ei pidä paikkansa! Minähän tulin takaisinkin, mitä sinä vielä kiukuttet?

 -Olen ihan ruma ja lihava. Aivan kuin joku possu, nyyhkytin hormoonejen vallassa.

 -Noh, lopeta nyt. Minusta sinä olet maailman kaunein nainen. Vaikka painaisit sata kiloa.
-Todellako?

 -Todella, Juuso vakuutti ja suukotti minua hellästi.

 -Pitäisikö meidän mennä jo nukkumaan, sinulla on aamulla koulua? Juuso kysyi.
-Minulla on vähän ikävä olo, vastasin.
-Miten?

 -Juuso, minulla on kamalat supistukset! ähisin.
-Siis mitä? Juuso huusi kauhistuneena.

 -Syntyykö se nyt? Juuso karjui.
-Joo, joo. Tilaa taksi! ähisin.

 -Pystytkö kävelemään?
-Kyllä, vastasin kivun vallitessa.

 Taksissa oli hiljaista. Olimme molemmat kauhusta kankeana.

Yhdeksäs osa, kommenttii!

8. Sekavia tunteita

 Olin juuri tullut siihen tulokseen, että elämäni ei ollut raiteillaan. Ei sen jälkeen kun tutustuin Juusoon. Vai oliko elämäni koskaan edes ollut raiteillaan? Juuso oli ollut taas yli kuukauden Bridgeportissa töissä.
 Minä taas homehduin lukion penkillä. Nyt Juusolta tuli sentään melkein päivittäin tekstiviesti ja soittikin aina silloin tällöin.
 Minusta tuntuu, että ajelehdin vain ilman minkäänlaista päämäärää.

 Minulla oli kamala stressi. Koulussa oli kokeita kokeiden perään ja elämäni oli sekaisin. Ja elimistöni huomasi sen. Minua oksetti kokoajan ja huimasi. Kuukautisenikin olivat jäänneet pois tämän kamalan stressin lomassa.

 Ehkä tämä kaikki helpottuisi kun Juuso tulisi takaisin ja saisimme muutettua vihdoin yhteen.

 Isästä oli tullut todella etäinen. Hän näennäisesti hyväksyi avioliittoni, mutta ei puhunut minulle paljon mitään. Murahteli silloin tällöin jotain.
 -Isä, aloitin.

 Mutta tunsin kuinka silmissäni sumeni jälleen.

-Anette, Anette! Kuuletko minua? kuulin jostain taustalta.

Havahduin, isä seisoi vierelläni ja ojensi kättään ja nosti minut pystyyn.

-Anette, mitä tämä on? Isä kysyi huolestunut ilme kasvoillaan.

-Äh, ei mitään vakavaa. Stressiä vain, totesin.

-Kuinka kauan tätä on jatkunut? isä tivasi.

-Parisen viikkoa, muistelisin. 

-Voi sinua. Sinun pitäisi kertoa minulle tälläisistä asiosta. Nyt lähdemme lääkäriin, isä totesi ja veti minut halaukseensa.

-Lääkäriin? Ei meidän tarvitse isä.

-Tarvitsee!

 Minua hermostutti kun isä oli mukana. Hän olisi hyvin voinut jäädä aulaan odottamaan, mutta ei. Lääkäri mittasi verenpaineeni ja otti muutamia kokeita ja kyseli kaikenlaista turhaa mielestäni.

 -No mikä tytärtäni vaivaa? isä kysyi hermostuneena lääkäriltä, joka hymyili oudosti meille.
-Sanoisin, että tytärtänne ei vaivaa mikään. Hän on oikein perusterve nuori nainen, lääkäri vastasi.
-Eihän sellaiset pyörtyilemiset nyt aivan normaaleja ole, isä sanoi takaisin.

 -Ei, mutta tässä tapauksessa ne ovat. Anette, sinä olet raskaana, lääkäri pudotti pomminsa.
-Mitä? isä sai vaivoin sanottua.
-Niin, sanoisin, että saat lapsen lapsen, lääkäri jatkoi.
Koitin sulatella tietoa.

 Mutta, että mitä?!
-Oletteko aivan varma? sanoin ääni käheänä.

 -Olen aivan varma. Teidän olisi nyt syytä vetää henkeä ja rauhoittua, lääkäri vastasi.

 Katsahdin isään, joka näytti erittäin järkyttyneeltä uutisesta.

 -Kiitos ajastanne, isä totesi lääkärille kun olimme lähdössä. Olin aivan kuutamolla.

-Ei mitään. Tässä on uusi aika sinulle. Lääkäri sanoi ja ojensi minulle pientä paperipalaa.

-Kiitos, vastasin.

 Kotona nyyhkytin vavahdellen isää vasten.
-Isä, minä olen mokannut kaiken, nyyhkytin.
-Noh, noh. Eihän tämä nyt pelkästään ole sinun vikasi, isä tyynnytteli.
-Ja eihän tämä nyt hyvänenaika mikään moka ole, sinä saat lapsen kultaseni, isä sanoi ja silitti hiuksiani.

 -Joten rauhoituhan nyt. Sinun pitää alkaa ottamaan vastuuta.

 -En usko, että Juuso on haaveillut mistään lapsesta, nyyhkäisin.
-Sillä ei ole mitään merkitystä. Luuletko, että olin riemuissani kun isoäitisi kantoi sinut minun työhuoneeseeni ja käveli pois? Ei, olin kauhuissani, mutta kannoin vastuuni. Ja sinä, olet minun pieni tyttöni, rakastan sinua valtavasti, isä kertoi.
Tieto ei kyllä silti helpottanut minua.

 Aamulla ennen töihin lähtöään isä ilmestyi huoneeseeni ja istahti viereeni.
-Etkö aio mennä kouluun tänään?
-Ei huvita, sanoin ääni säröillen.

 -Anette sinun olisi hyvä mennä nyt kouluun kun vielä pystyt. Jos nyt käyt koulussa ahkerasti ehdit valmistua ennenkuin lapsi syntyy, isä selitti.

-Eli minusta ei tule ikinä muuta kun ikuinen lukiolainen? valitin.
-Anette, tämä tilanne ei ole minun vikani. Ja jos niin on ainahan voit tulla hotellille töihin.
-En halua! parahdin ja purskahdin taas itkuun. Hemmetin hormonit.

Isä lähti töihin ja minä jäin kotiin.

Nukuin koko päivän.

 Illalla valitsin Juuson numeron kännykästäni. Minun olisi aivan pakko kuulla hänen äänensä nyt.

 -Hei, Anette täällä.
-No hei muru, miten menee? Juuso kysyi  pirteällä äänellä.
-Ihan hyvin, vastasin. En voisi kertoa puhelimessa!

 -Onko jokin pielessä? Juuso kysyi ääni selvästi kiristyen.
-Ei, oikeastaan. Koska tulet takaisin? kysyin.
-Viikonpäästä tulen käymään, Juuso vastasi.
-Selvä. Ei mulla muuta.
-Rakastan sua, Juuso sanoi.
-Ja mä sua, vastasin ja suljin puhelimen.

 -Musta tuntuu, etten pysty tähän, tuskailin.

 -Höpsis. Pois tuollaiset ajatukset. Tulet pärjäämään hyvin. Isä osti teille talon, Jane kertoi.
-Enkö voi jäädä tänne?
-Kuules nyt. Sinusta tulee äiti ja Juusosta isä, ette te täällä voi kasvattaa lasta. Ei sillä, että emme haluaisi teitä tänne, mutta se ei ole otollista lapselle. Hän tarvitsee oman äidin ja isän, ei mummoa ja pappaa siihen hääräämään lisäksi.

-Mutta, yritin mutta Jane hiljensi minut.

-Täällä. Täällä kasvaa sinun lapsesi, joka tarvitsee sinua. Sinusta tulee nyt äiti ja hieno sellainen, Jane kertoi.

-Hyvä on, nyökkäsin.

 Viikon kuluttua seisoimme pihalla ja odotimme taksia. Minun olisi aika muuttaa. Muuto auto oli jo vienyt tavaroita. Taksilla kävisin hakemassa Juuson asemalta ja menisimme yhdessä uuteen kotiimme ja minun pitäisi kertoa Juusolle. Tänään, en voisi enää pitkittää tätä.

 -En voi uskoa, että tämä tapahtuu näin nopeasti, isä hämmästeli.
-Niin, aivan kuin olisit vasta viimeviikolla ilmestynyt toimistoomme, äiti sanoi.

 -No niin. Muistathan soitella? äiti kysyi.
-Kyllä, kait te tulette joskus kylään? kysyin.

 -Tietenkin, isä puuttui puheeseen.
-Hei sitten, sanoin ja astuin taksiin. Kyyneleet polttelivat poskiani.

Talo oli siisti ja elegantti. Niin isän tapaista, ostaa joku tajuttoman kallis.

 -Mitä mieltä olet? kysyin Juusolta kun olimme kiertäneet joitain huoneita.
 -Tämä talo on mahtava. Mutta kerrohan, miksi isäsi suostui yht'äkkiä ostamaan meille talon, hänhän oli sitä vastaan aluksi. Ja miksi täällä on niin paljon tyhjiä huoneita? Juuso kysyi kurtistaen kulmiaan.

 Huokaisin. Nyt minun olisi kerrottava.
-Katsos kun... Ööh, en tiedä miten sanoisin tämän?
Juuso näytti hermostuneelta.
 -Sano pois vain, Juuso kehtotti.

 -Minä olen raskaana! huudahdin.

-MITÄ? Juuso hätkähti.
-Ethän sinä voi?
-Olen minä, sanoin sydän pamppailen.
 -Tämä ei nyt ollenkaan kuulu suunnitelmiini. Tajuatko, että tämä on todella huono hetki, sinä opiskelet ja minä työskentelen eri kaupungissa?
-Luulitko, että minä suunnittelin tämän? Luuletko, ettei minulla ollut suunnitelmia lukion jälkeen?! huusin.

 Vietimme viikonlopun hiljaisuuden vallitessa.

Kahdeksas osa ;D