sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

1. Alku kankeutta

 Äh, eikait taas. Herään jo kolmatta kertaa tämän yön aikana Aneten itkuun. Tunnen itseni niin kyvyttömäksi. En osaa hoitaa tuota lasta.
 Pakko se on nousta. Ei se itsestääkään varmasti lopeta tuota itkemistä. Luulisin niin?
 -No niin rauhoituhan. Isä on tässä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Isä? Käykö, että sanon niin? Hyvänenaika sentään. ISÄ!
 -Hei Jane. Anteeksi, että soitan tähän aikaan. Mutta tarvitsisin apua.
-Tiedätkö yhtään paljon kello on? puhelimen toisesta päästä kuuluu.
-Anteeksi, mutta en saa häntä nukkumaan. tuskailen.
-Et voi olla tosissasi? Hyvä on, minä tulen.
 Huokaisin helpotuksesta kun taksi kaarsi pihalleni. Taksista astui vasta heränneen näköinen Jane.
-Kiitos kun pääsit tulemaan. henkäisin.
-Eipä mitään. Eipä tytöllä näytä mitään hätää olevan. Jane vastasi ja katsoi hymyilevää Anettea.
 -En saa häntä millään nukahtamaan ja jos saankin hän herää vähän ajan päästä. kerroin.
-Se ei ole ihmekkään. Tyttö on joutunut aivan uuteen ympäristöön ja vieraiden ihmisten keskelle. Jane vastaa minulle.
-Pitäisikö minun etsiä hänelle lapsenvahti? kysyn sihteeriltäni.
-Ei missään nimessä! Mekin olemme aivan vieraita tytölle, olisi liikaa jos siihen lisättäisiin vielä lisää ihmisiä. Sinun pitää nyt olla lähellä tyttöä. Sinä olet isä ja hän tarvitsee sinua nyt. Jane selittää suuvaahdoten.
 -Jos sanot niin. vastaan.
Pitäisikö minun olla 24/7 käytettävissä? Huh huh.
 -No niin pikkuinen. Mennääs nukkumaan.
 -Max. Sinun täytyy oppia tekemään tämä itse. Sinä tulet olemaan isä koko loppuelämäsi. Ja minullakin on rajoitettu työaika. Ja omaelämä. Jane sanoi.
 -Anteeksi. Kyllä minä tiedän. Tämä on vain niin uutta minulle. En suunnitellut rupeavani isäksi vielä pitkään aikaa. selitän.
 Ei mennyt viittä minuuttiakaan kun Jane laski Aneten kehtoon ja tämä nukahti.  En voi kun ihmetellä.
 -Kiitos paljon avusta. Sanoin ja halasin sihteeriäni, joka vaikutti yllättyneeltä eleestäni.
 Aamu ei ollut todellakaan hyvä. Anette oli aivan liian väsynyt kun koitin herättää häntä.
 Kuka olisi voinut kertoa, että pelkkä vaatteiden vaihtaminen on lapselle niin vaikeaa. Anette kääntelehti ja vääntelehti minkä ehti. Hyvä, että sain edes itselleni vaatteet päälle siinä tohinassa.
 Ja varmasti kauheinta oli potalla käynti. Siitä ei tullut kerrassaan mitään.
 Ja vaipanvaihto. Kamalampaa puuhaa en tiedä. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan? Pelkkää vaipanvaihtoa?
 Aamupala oli sitten jo helpompi juttu. Tai no, tarjolla oli vain lämmin velli.
 Sitten alkoikin olla jo kiire töihin.
 Työhuoneeseeni päästyä huomasin, että Jane oli käynyt ostamassa lelulaatikon tänne. Ihan fiksu idea, ei käynyt mielessänikään.
Raportteja kirjoitellessani huomasin kuinka Anette nousi haparoivin askelin lelulaatikkoa vasten seisomaan. Minut valtasi outo tunne. Se oli kovin herttaista.
 En voinut olla säikähtämättä kun pikkulikka putosi laatikon sisään. Olin jo juoksemassa hätiin, mutta sieltä se kömpi itsensä ulos. Hämmästyttävää. En kyllä tiedä lapsista mitään.
 Töitä tehdessäni vilkuilin aina sivusilmällä kun Anette leikki lattialla.
 Pystyisinkö minä oikeasti tähän? Siis sovittamaan aikatauluni lapsen tarpeille? Mitä ne tarpeet edes ovat?
 -Onko hän jo syönyt? Kuulin Janen kysyvän. En ollut edes kuulut, että hän tuli toimistoon.
-Ööh. Ei. vastasin.
 -Katso Max! Hän ottaa ensimmäisiä askeleitaan. Jane hihkui.
 Ponkaisin ylös kuin vaistonvarassa.
-Ihanko totta? kysyin.
-Sehän on hienoa.
-Hienoa. Ei. Sehän on kerrassaan mahtavaa. Jane sanoi ja nosti Anettea ja tyttö nauroi hänelle.
 Katselin hämmentyneenä vieressä kun Anette otti askelia Janen suuntaan. Tämä on kait sitten merkittävää. Pitääkö minun laittaa tämä päivämäärä ylös johonkin? Mietin itsekseni.
 Jane kävi lämmittämässä tytölle velliä ja istui katsomaan. Mikä onni, että minulla on tuollainen sihteeri. Hän ansaitsee palkankorotuksen.
 -Mietin tässä, että pitäisikö tänne toimistoosi hankkia pinnasänky? Jane kysyy.
-Onkohan se hyvä idea? sanon epäilevästi.
-Niin, onhan tämä työpaikka, mutta työskentelet usein myöhään. Ei Anette kuule jaksa olla hereillä kahdeksaa pitempään. Jane kertoo minulle.
-Voit olla oikeassa. myönnyn.
 Viidenaikaan illalla Anette nukahti toimistoni lattialle.
-Sinun pitäisi viedä tyttö nukkumaan. Jane sanoi.
-Minulla olisi vielä töitä.
-Ne saavat odottaa. Jane vastasi napakasti.
 Yritin nostaa tytön varoen lattialta, ettei tämä heräisi, mutta turhaa.
Huuto oli sanoinkuvaamaton.
-Minä lähden nyt kotiin. Väsynyt Jane ilmoitti.
-Huomiseen. vastasin.
En kehdannut pyytää apua enää tänään. Minun olisi pärjättävä yksinkin.
 Mutta huuto vain jatkui ja jatkui.
 -Koita kestää vielä hetki. Puhelin tytölle.
 Kotona saatoin vain toivoa, että Anette nukahtaisi saman tien. Tätä menoa saisin nimittäin migreenikohtauksen.
 -No niin. Hyvää yötä.
 Viimein tyttö nukahti. Ei voi olla totta. Minä onnistuin. Sain sen nukahtamaan.
 Seuraavana päivänä lähdin kävellen työpaikalle. Minua vähän mietitytti miltä näytin rattaiden kanssa. Toivottavasti kukaan tuttu ei tule vastaan.

 Ja toden totta. Jane oli laittanut työhuoneeni uuteen uskoon. Vaaleanpunainen pinnasänky sijaitsi keskellä työhuonettani. Laskin vielä aamu-unisen tytön sinne ja sinne se nukahti.
Työt sujuivatkin sukkelasti tänä aamuna.

Ensimmäinen osa ulkona. Mielipiteitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti