7. Sitoumuksia

                           Juusolla oli kirjotukset ohi ja istuimme isäni hotellin aulassa.

 -Et voi olla tosissasi? Siis aoit jättää minut tänne ja lähteä itse Bridgeporttiin! kivahdin vihaisena.

 -En minä sinua jättäisi. Menisin vain joksikin aikaa töihin isäni firmaan. Tulisin kyllä aina välillä katsomaan sinua, Juuso selitti.

 -Niin justiinsa. Mistäs minä tiedän jos sinä löydätkin sieltä uuden tyttöystävän?
-Kyllä sinä tiedät, että vain sinä olet minun ajatuksissani, Juuso hymyili.

-Ei! En tiedä, huudahdin ja nousin.

 -Odota nyt hetki, Juuso sanoi ja tarttui minua olkapäästä.
-En minä jätä sinua. Luottaisit nyt vähän.

 -Koska sinä sitten tulet takaisin? kysyin apeana.
-Sitten kun sinulla on koulu taas alkanut.  Tulen pistäytymään viikonlopuksi.

-Lupaatko, ettet löydä ketään muuta?
-Lupaan, Juuso mumisi ja suuteli minua hyvästiksi.

 Koulu oli alkanut jo ajat sitten. Siellä oli ihan outoa kun Juusoa ei näkynyt välitunneilla. Kesäloma nyt jotenkin meni omalla painollaan sen jälkeen kun Juuso oli lähtenyt Bridgeporttiin isänsä luokse. Mutta koulussa se iski vastenkasvojani, että Juuso oli lähtenyt. Nyt tunsin vasta kuinka yksinäinen olin. Juuso ei ollut edes soittanut lähtönsä jälkeen. Olin liian ylpeä tarttuakseni puhelimeen.

 -Nyt ylös! Olen katsonut tuota märehtimistä tarpeeksi kauan, isä tuli papattamaan minulle.

 -Mikset anna minun vain olla? mumisen väsyneenä

-Koska olet lapseni. Siinä on yksi syy, isä selitttää kun katson poissaolevana ulos kaukaisuuteen.

 -Piristyisit vähän. Eikö hän sanonut tulevansa takaisin? äiti kysyy.

-Joo,joo. Minulla on vain kamala ikävä.

-No se on ihan normaalia.
                                             *** Kaksi kuukautta myöhemmin***

 Tuuli puhalsi hiuksiini kun seisoin rautatieaseman luona. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista.
Juusolta oli tullut parituntia sitten tekstiviesti, että hän on tulossa. Hän ei tiennyt, että olin tullut vastaan.

 -Oho, kukas se täällä on? kuulin tutun äänen takaatani.
Vau! Juuso oli muuttunut. Hän oli jopa kasvanut pituutta poissa olessaan.

 Riensin halaamaan Juusoa.
-Minulla oli kamala ikävä, sanoin ja rutistin Juuson melkein hengiltä.

-Niin minullakin sinua, en tienyt että tulet vastaan, Juuso sanoi häkeltyneenä.
-Olet muuttunut naiseksi.
-Ja sinä sitten mieheksi, naurahdin.
-Tule, mennään istumaan. Minulla on asiaa sinulle, sanoin.

 -No mitä sanot? kysyin sydän pamppailen ja odotin vastausta tuulen vinkuessa korvassani.

 -Et voi olla tosissasi. Siis halaut naimisiin. NYT?

 -Miksi? Juuso kysyi ihmetellen ja hiukan kärttyisänä.

 -Niin. Minä en kestä vain odottaa täällä kun olet Bridgeportissa.  Haluan kunnon lupauksen, että sinä olet vain minun, vastasin.

 -Voi hyvänenaika. Enkö minä ole vakuuttanut sinulle, että sinä olet elämäni ainoa nainen!
-Jos se on totta, sinulla ei pitäisi olla mitään avioliittoa vastaan. Minä en jaksa enää odottaa. Menisimme nyt naimisiin, mutta asuisin kotona siihen saakka, että saan lukion päätökseen ja sinä työsi, mutta naimisiin haluan nyt, tänään!
-Minusta sinä olet nyt vähän epäreilu minua kohtaan, Juuso sanoi ärtyneenä.

 -Ehkä. Minä en odota kun tulevaisuuteni lipuu käsistäni. Jos tämä oli tässä minä lähden ja sinä voit palata sinne Bridgeporttiin.

 Juuso osasi haukkoa vain henkeään.

 Hemmetti. Eihän tämä voinut olla totta?!

 -Anette, hyvänenaika sentään, odota!

 -Sinä, et tee tätä helpoksi minulle, Juuso lausui.

 -Ei, en teekkään.

 -Minä olen varma tunteistani ja tiedän mitä haluan. Haluan, että sinä olet myös varma. Minä haluan enemmän kuin lupauksia, selitin sydän kurkussa.

 Juuso tarttui minua käsistä.
-Hyvä on. Mennään naimisiin.

 -Muista sitten, että tämä oli sinun ideasi, Juuso hengähti ja painoi huulensa huulilleni.

-Oletko nyt tyytyväinen?
-Olen, olen. Tule nyt mennään.
-Eihän tähän aikaan pääse naimisiin missään, Juuso sanoi.
Virnistin.
-Voi kyllä pääsee. Minä varasin meille ajan maistraatista, ilmoitan.
-MITÄ?

 Nyt sitä mennään, Juuso ajatteli kauhuissaan.

 -Oletko nyt onnellinen Rouva Blanco?

 -Kyllä olen, mutisin suudelmien lomassa.

 Ajattelin pitää koko naimisiin meno asian omana tietonani koulussa, mutta epäonnekseni luokkatoverini Jasmin sattuikin olemaan iltatöissä maistraatissa siivoomassa.

 -No ohhoh? Onnee teille sit vaan, Jasmin sanoi hämmentyneenä.
Ei kukaan varmasti oikeasti uskonut, että minä ja Juuso pysyisimme yhdessä sen jälkeen kun Juuso pääsisi lukiosta.

 -Rakastan sinua, Juuso henkäisi.
-Rakastan sinua niin paljon, etten voinut kuvitella edes rakastavani, kuiskaan.

 -Sitten kun tulen takaisin Appaloosa Plainsiin voimme muuttaa yhteen, Juuso sanoi.
-Lupaatko?
-Lupaan.

 -Luulen, että isäsi tulee vihaamaan minua vielä enemmän nyt, Juuso mumisi korvaani.
-Voi olla. Siinähän sitten vihaa, vastaan.

 Aamulla vatsani lyö kuperkeikkaa. Nyt minun pitäisi kertoa isälle.

 -Isä minulla on asiaa.
-No tule tänne. Jäikö Juuso yöksi? Isä kysyy kulmat kurtussa.
Huono enne.
-Joo

 -Kerrohan, ethän vain ole raskaana? isä kysyy.
Sydämeni hakkaa.
-No en ole!

 -Mitäs sitten?
-Me menimme eilen naimisiin! pudotan pommin.

 -Mitä? isä karjaisee.
-Kuulit oikein, vastaan.

 -Tuohan on aivan järjetöntä, isä paheksui.

 Isä nousi ärtyneenä ylös.

 -Isä, minä rakastan häntä.

 -Tiedätkö edes mitä rakkaus on? Olet aivan liian nuori!

 -Kuule, kyllä minä voin tietää mitä rakkaus on siinä missä sinäkin!

 -Ja sitäpaitsi minä olen täysi-ikäinen! huusin.

 -Olet ollut reilut kaksi viikkoa. Se ei tee sinusta aikuista!

 -Mitäs täällä huudetaan? Jane kysyi hämmästyneenä kun saapui olohuoneeseen ja löysi minut ja isän karjumasta toisilleen.

 -No kuule, tämä meidän pikkuinen on mennyt naimisiin!
-Mitä? Janekin parahti uskomatta korviaan.

 -Ajatelkaa mitä haluatte, mutta nyt olen Anette Blanco!

 -Odota Anette. Ei isä pahaa tarkoita. Tajuatko, että olemme vain huolissamme? Jane sanoi ja isänkin ilme heltyi asteen.

 -Ajoitus on ehkä hiukan väärä, mutta isä olisi ehdottomasti halunnut olla sinun häissäsi. Mikset sinä luota meihin sen vertaa, että kertoisit suunnitelmistasi? Jane jatkaa ja tunnen huonoa omaatuntoa.

 -Anteeksi kun huusin Anette, mutta sinä olet vielä minun pieni tyttöni, isä huokaisee.
-Anteeksi, kuiskaan ja juoksen kyyneleet valuen yläkertaan.

 -Mitä minä tein väärin? Max kysyy vaimoltaan.
-Et mitään kultaseni.

 -Minä olen niin huolissani. Tuo tyttö on ollut niin holtiton jo pitkään.

 -Max, olet tehnyt parhaasi. Anette elää nyt vain sydämellään. En sanoisi, että se mitä hän teki on fiksua, mutta meidän on oltava hänen rinnallaan, muuten etäännymme hänestä.

 -Niin, pitäisikö minun nyt ostaa heille yhteinen talo vai?

-En tiedä. Ei sinun sitä tarvitse tehdä vaikka sinulla onkin rahaa. Heidän olisi aika kantaa vastuu teoistaan, Jane selitti.

-Olen niin huolissani, minun pieni tyttöni, meidän pieni tyttömme, Max kuiskasi Janen korvaan.

-Ehkä he tietävät mitä tekevät?
-Ehkä? Max myönsi.

Mielipiteitä!