lauantai 7. heinäkuuta 2012

Prologi

 Yleensä en muistele sitä mitä Katariinan kanssa tapahtui yli kaksi vuotta sitten. Se on ollutta ja mennyttä. Mutta nyt se kuitenkin pamahti vasten minun kasvojani. Muistan sen päivän selvästi kun Katariina sanoi minulle, että haluaa eron. Olimme ehtineet olla naimisissa vasta puolivuotta. Olimme molemmat vasta yhdeksäntoista vuotiaita.
Huomasimme vasta muutettuamme yhteen, että olimme täysin erilaisia. Katariina halusi täydellisen pienen perheen. Siihen sisältyisi tietysti lapsia.
Noh, minä en ollut niin halukas siihen. Olinhan juuri ostanut Appaloosa Plainsin suurimman hotelli ketjun. Minä halusin keskittyä uraani. Olin tyytyväinen siihen mitä meillä nyt oli.
Mutta Katariina ei. Eräänä päivänä hän pakkasi tavaransa ja ilmoitti, että lähtee. Siitä tuli tietysti kauhea riita, mutta niin Katariina sitten lähti.

Ja tässä sitä nyt ollaan.
Palataan siis siihen mitä minulle aamulla tapahtui kun saavuin työpaikalle.
 Sihteerini Jane saapui  toimistooni.
-Sinulle olisi  tapaaminen. Jane ilmoitti.
-Eihän minulla pitänyt olla nyt aamusta mitään sovittuna? murahdan.
-Niin, tämä henkilö ei suostu poistumaan ennenkuin on saanut tavata teidät. Jane ilmoittaa ja näyttää hermostuneelta.
  -Hyvä on. Pyydä hänet sisään. myönnyn.
  -Kiitos. Jane huokaisee.
  Kuka ihme siellä mahtaa olla?
 Huoneeseen astelee Elaine Gloony, ex-anoppini pieni tyttö sylissään.
Kurtistan kulmaani.
-Päivää Rouva Gloony. Kuinka voin auttaa?
 -Päivää Max. Siitä on tosiaan pitkä aika. Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Ex-anoppini vastaa.
 -Vai niin. No kertokaa olkaa hyvä. vastaan ja ihmettelen tyttöä Elaisen sylissä. Se tapittaa minua suurilla silmillään.
 -Tulin kertomaan sinulle, että Katariina on kuollut. Elaise ilmoittaa.
-Vain niin. Sehän on ikävää. Otan osaa suruunne. vastaan ja jokin pistää rintaani. Katariina, entinen vaimoni.
 -Kiitos, se on varmasti vaikeaa sinullekin, mutta se ei oikeastaan ollut tärkein asiani. Elaise sanoo.
Hikialkaa kirvota otsalleni.
-Ja asianne oli?
-Sinä olet isä. Tämän tytön tässä näin. Ja tulin tuomaan sen luoksesi. Elaise jatkaa kasvotperus lukemilla.
 -Siis mitä minä olen? Isä? En suinkaan. Kuinka se on muka mahdollista?
-Niin. Katariina lähti luotasi kun tajusi olevansa raskaana ja sinä olit tehnyt kantasi selväksi. Elaise sanoi vähän kylmemmin.
-Eihän ikinä kertonut minulle, että odottaa lasta! melkein huudan.
-Niin. Hänen olisi pitänyt, mutta hän halusi, että sinun ei ole pakko ruveta isäksi jos et kerran halua. Mutta, minä olen erimieltä. Katariina kuoli kuukausi sitten. Auto-onnettomuudessa. Ja tämä lapsi on sinun, ei minun. Sinä saat hänet kasvattaa. Elaise kertoi minulle.
 Yritin sulatella saamaani tietoa huonoin tuloksin.
-Kuule en oikein ymmärrä, mutta voin kertoa, että en voi ruveta isäksi. Eihän minusta ole siihen. Etkö sinä olisi parempi kasvattaja? tuskailen.
-Rakastan tätä pikkuista koko sydämmestäni, mutta hän ei voi asua kanssani. Joka kerta kun katson häneen Katariina tulee mieleeni ja tuska raastaa sydäntäni. Elaise sanoi ja viimein kimmeltävä kyynel vierähti hänen poskelleen.
 Sydäntäni puristi. Lapsi. Lapsi. Lapsi! Siis minullako?
-Kuule en oikein usko, että voisin ruveta isäksi. Minähän asun yksin ja käyn töissä. vastaan hiki otsallani.
Kieltämättä tyttö on kyllä näköiseni. Hänellä on samanväriset silmät ja hiukset. Kaikki piirteet oikeastaan. Onko hän yhtään äitinsä näköinen?
Elaise laskee tytön maahan ja tarttuu minuun.
-Olen pahoillani Max. Kyllä sinä pärjäät. Tämä on nyt sinun asiasi. Minä lähden takaisin kotiin. Elaise ilmoittaa.
 Elaise katsoi viimeisen kerran tyttärentytärtään nosti syliinsä ja halasi.
-Hei sitten pikkuinen. Isä pitää sinusta nyt huolen. Max, tytön nimi on sitten Anette. Elaise sanoi ja häipyi.
 -Ookoo. vastasin paniikin vallassa kun ovi tömähti kiinni. Okei siinä se nyt sitte oli. Katariinan lapsi. Ei. MINUN LAPSENI?!
 Okei rauhallisesti. Mitä nyt pitää tehdä? Okei, otan sen syliin. Ihan normaaliahan tää on. Onhan?
 Astelin ripein askelin Janen toimistoon.
 -No mutta. Mikäs sulla siinä on? Jane kysyi kulmat kurtussa ja pää täynnä kysymysmerkkejä.
 -Tässä on ilmeisesti minun lapseni. sanoin ääni käheänä.
-Vai niin. Jane vastasi hämmentyneenä.
 -Kuule. Minulla ei ole aavistustakaan mitä minun pitäisi tehdä. Voisitko käydä hankkimassa kotiini jotain mitä luulet tämän tarvitsevan tänäiltana. Teen suuremmat hankinnat myöhemmin. vastasin pakokauhunvallassa.
-Selvähän se. Jane sanoi vakavana.
 -No niin. Sehän meni hyvin vai mitä?
Mitäs sitten?
Okei. Ensiksikin mun täytyy tehdä suunnitelma. Siis tässä sitä nyt ollaan.

No niin tässä ois tämmösen tarinan alku. Kertokaahan mielipiteitänne!

3 kommenttia:

  1. Aihe on kiinnostava ja erilainen, jännää nähdä, miten tarina tästä etenee! :) tarinankerronta on melko sujuvaa, mutta kiinnitä huomiota kielioppiin, varsinkin yhdyssanoihin. Jään odottamaan seuraavaa osaa! :)

    VastaaPoista
  2. Kurkkasin tämän jo eilen illalla ja kieltämättä tässä on mielenkiintoinen aloitus. Plussaa todellakin siitä, että käytit yksinhuoltajana nimeen omaan miestä. (Kaikkissa tarinoissa mielestäni se lapsi on aina naisella) Kuvat olivat hyvin otettu ei liian kaukaa tai liian läheltä ja sopivat tilanteisiin. Alan seurailemaan tätä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos paljon kommenteista :)) Halusin välillä koittaa jotain erilaista kuin ennen! Luulen, että tulen pitämään paljon tämän tarinan tekemisestä ja toivon, että sims toimisi kunnolla eikä rupeaisi taas kiukuttelemaan, koska tällä tarinalla haluaisin päästä muihinkin sukupolviin kuin ensimmäiseen. Siihen en ole vielä onnistunut millään perheellä, joten tämä tulee olemaan mielenkiintoista siltäkin osalta:D

    VastaaPoista